We carry on

 Pitkästä aikaan täällä. Onhan siitä jo muutama vuosi, kun viimeksi olen blogiani päivitellyt. En oikeastaan tiedä miksi en ole tänne mitään pistänyt… No mutta kuitenkin.

Jos aloitetaan pienellä recapillä siitä, mitä oikein on tapahtunut näiden parin vuoden aikana. Olen ainakin täyttänyt 18 vuotta, saanut autokortin, käynyt Lapissa, kirjoittanut syksyllä 2020 kaksi yo-kirjoitusta, saanut ahdistuskohtauksen ja kasvanut taas vähän ”aikuisemmaksi”. Siinäpä ne tärkeimmät… Koronan kanssa on painittu siinä mielessä, että etäopetus tai maskien käyttö koulussa eivät kuuluneet suunnitelmiini pari vuotta sitten, mutta sillein tämä elämä eteni. Nyt olen lukulomalla ja koitan kovasti lukea äidinkieltä, englantia, maantietoa ja matikkaa. Matikkakin kummasti vaihtui pitkästä lyhyeen otettuani viimeisestä pakollisesta pitkän matikan kurssista hylätyn. Olen edelleen parisuhteessa mutta yllättävää kyllä, uusia kavereitakin olen löytänyt. Enpä olisi sitäkään uskonut.

Minä ja Celica (c) Santeri Tiainen

 

Meidän ikäluokan, eli -02 syntyneiden abivuosi on ollut kyllä harvinaisen perärööristä ihan tasapuolisesti jokaiselle. Milloin on etäopetusta, milloin mitäkin on peruuntunut, jotkut eivät välttämättä ole voineet kirjoittaa, jos ovat sairastuneet. Penkkarit pilalla. Abirisse peruttu. Saadaankohan me edes niitä kauan odotettuja lakkeja keväällä jossain salissa, ulkona vai kotona koneen ääressä. Siitä en vielä tiedä, mutta toivotaan parasta. Penkkareista sen verran, että rekka-ajelua, koulun sotkemista tai jatkoja ei tullut. Potkiaiset olivat hyvin pienet ja lyhyet, ihan OK kumminkin. Syötiin pizzaa, jäätelöä ja juotiin limpparia ja painuttiin helevettiin. Just niinkun me kuviteltiinkin penkkareiden menevän, vai?

 

Sitä en kyllä ymmärrä, miksi rekka-ajelua ei voinut järjestää, mutta esimerkiksi paikkakunnallamme kuntosalit ja ryhmäliikunnat ovat auki ja suosiossa? Ei voitu heittää lapsille karkkia pihalla, ei vaikka olisi joka ikisellä maskit naamassa, ei vaikka kumihanskat kädessä niitä oltaisiin heitelty. Ei vaikka vanhemmat olisivat saaneet päättää lastensa osallistumisesta tai että karkin keräämistä olisi mitenkään porrastettu. Ei vaan millään. Ja sitten kun vanhana istun verannalla kiikkustuolissa ja mäkätän kun nuo penkkarirekat pitävät kauheaa mökää ja roskaavat kadunvarret, niin tiedättepähän ainakin mistä moinen kauna ja vittuunnus johtunee.

Poloneesi tanssittiin myös penkkaripäivänä

 

Okei, okei. Ehkä siinä oli tarpeeksi ränttäämistä, mutta kun minä niin mieleni pahoitin. Penkkareita odotin henkilökohtaisesti enemmän kuin Wanhojen tansseja, mutta ne vanhat kunnon penkkarit menivät nyt sivusuun. Minkäs teet. En minä ketään rokota tai päätä asioista. Äidillenikin olen siitä vuodattanut, kun tämä pääsee käymään ryhmäliikunnoissa, jossa kierrättävät esim. kahvakuulia kuntopiirissä, ja minä en pääse pelaamaan harrastelentopalloa, jota ollaan pelattu AINA samalla porukalla, josta suurin osa ovat esimerkiksi lähihoitajia tai muuten vain hoito-/hoiva-/terveysalalla. Tasan ei mene onnen lahjat, eikä kyllä mikään muukaan.

 

Ehkä se, mitä yritän sanoa, on se, että olen tulossa hulluksi, TAAS. Kun 2020 keväänä olimme kolme kuukautta etäkoulussa, oli fiilikseni aikalailla sama kuin nytkin. Olen 24/7 kotona, itsestään, samassa huoneessa, eli tosi sotkuisessa huoneessa ja koitan lukea, joka ei ole vielä onnistunut täysin sataprosenttisesti. Vituttaa ja surettaa. En jaksa siivota tätä huonetta koska minua ei kiinnosta. Mitä väliä sillä on, kun minähän täällä vain olen. Olisihan minulla kavereita ja poikaystäväkin keiden kanssa olla, mutta sitten jos olen, niin rupean stressaamaan tyyliin seuraavan päivän lukemisia ja niiden sujumista, eli en pääse niitä karkuun.

 

Okei nyt riitti negatiivisuus. Saimpahan purettua ajatuksia ja otettua kantaa huonosti argumentoituna, mutta hei, älä syytä minua siitä. Joskus ei jaksa kiinnostaa ja joskus ei halua olla kiinnostunut. Suhteeni äidinkieleen in a nutshell. Kiitoksia ajastasi ja hermoistasi, kommentoida saa tuohon kommenttiosioon, jos siltä tuntuu. Katsotaan, jos vaikka päivittely blogiin saisi nyt tuulta alleen, saa nähdä. Moro!